Se on tämän ajan pelottavin teema, ei osata olla muita varten jolloin jokainen tulee yksinäiseksi. Ollaan niin kiinni omassa itsessä, ettei nähdä ja kuulla muita. Eikä kyse ole vain nuorista ihmisistä, tuntuu että monet keski-ikäiset ja eläkeläisetkin ovat sitä mieltä että kun on työuransa tehnyt ei ole enää vastuussa mistään tai kenestäkään. Ei osata eikä haluta auttaa ja olla tukena. Harvassa ovat ne ihmiset jotka kokevat tukemisen ja apuna olemisen velvollisuutenaan saatikka antoisana osana elämää. Vaikka kyse ei ole muusta kuin siitä että olisi olemassa jollekin ihmiselle, turvana. Samaan aikaan jäädään myös itse yksin.
Marialla on aviomies ja lapset. Miksi hän tuntee olevansa niin yksin? Kahden pienen lapsen kanssa elämä on aluksi tuskaa, kokemuksesta tiedän. Se tuska voi ajaa hetkellisesti erilleen, mutta eikö juuri silloin pitäisi voida järkeillä ja luottaa siihen sitoumukseen joka avioliittoon kuuluu: Minulla on puoliso joka huolehtii minusta. Ja rakastaa minua. Ja jos ei ole puolisoa tai puoliso on liian väsynyt olemaan muita varten, soisi että jokaisen lähipiirissä olisi yksi ajatteleva ja empatiakykyinen yksilö joka näkisi kauemmas kuin omaan napaansa.
Vai onko kyse siitä ettei uskalleta luottaa? Olla toisten varassa? Pelätään liiaksi epäonnistumista, sitä että luottamus petetään. Jäädään mieluummin löysään hirteen pelkäämään.
Taisi mennä jo kauas Maria Nordinista ja hänen perheestään, jossa Iholla -ohjelman perusteella on ihan oikeasti ongelmia siinä miten vanhemmat tukevat (tai ovat tukematta) aikuista lastaan. Mutta siihen nähden että olin varma että Iholla -ohjelma ei ole minua varten, on se herättänyt paljon ajatuksia ja toiminut joidenkin asioiden osalta peilinä siitä minkälaisista kriiseistä on itse jo elämässä selvinnyt ja mitä voi vielä edessä olla.
